Huhtikuussa 1978 tuli Helsingin työvoimatoimistosta yllättävä viesti. Minulle tarjottiin metsähallituksen tiedotussihteerin viransijaisuutta, vakinaisen viranhaltijan mennessä äitiyslomalle. Olin melkein lentää selälleni yllätyksestä. Olin jo menettänyt toivoni, että siltä
taholta olisi mitään odotettavissa.
Olin etsinyt pitkään töitä, vaikka valtio-opin laitokselle tekemäni gradu oli vielä pahasti kesken. Homma tuntui todella kiinnostavalta, ja tuollainen tarjous sattuu varmaan useimmille vain kerran elämässä, jos silloinkaan. Totta kai otin sen riemulla vastaan. otin sen riemulla vastaan.
Enhän minä mitään metsästä tiennyt. Toki metsä oli tuttu paikka, jossa käytiin kesälläpoimimassa mustikoita ja puolukoita talvea varten, ja joskus muutenkin kävelemässä. Joskus 50- ja 60-luvulla. Siinä kaikki. Ensin alkuun kahlasinkin läpi kaikki käsiini osuneet metsistä kertovat kirjat, jotta olisin osannut tehdä fiksuja kysymyksiä.
Tehtäviini kuului lähinnä toimia Metsävaltio-lehden toimitussihteerinä ja toimittaa
metsähallituksen sisäistä tiedotuslehtistä Lastuja. Lastuissa käsiteltiin enimmäkseen kuivaa asiaa, kuten nimityksiä ja määräyksiä, kaikenlaista henkilökunnan työhön ja työehtoihin liittyvää. Ensimmäisissä Lastuissani kerrottiin myös Parkanon hoitoalueen pilkkikisoista. Ja vapun kunniaksi mukana oli pari kevennystäkin. Osastollamme oli mainio piirtäjä, joka kuvitti
Lastut. Ja puhtaaksikirjoittajakin oli käytettävissä.
Seuraavaan numeroon aloin jo lisätä kevennystä, mistä tuli ensin vähän murinaa. Aikaa myöten niiden oli kuitenkin pakko myöntää, että asiallisetkin asiat menivät paremmin perille, kun lehtinen ei joutunut heti mappi ö:hön. Erityisesti ihmiset pitivät metsäaiheisesta runosta, jollaisen laitoin aina kansisivulle. Ja sen perään ajankohtaisen kolumnin tapaisen. Ja pian Lastut vaihtoivat ulkoasuakin. Logo muuttui ja lehdykästä tuli kaksipalstainen. Siitä tuli enemmän lehden näköinen.
Työ oli kivaa ja tietyllä tavalla palkitsevaakin. Pian pääsin tutustumaan metsiinkin. Metsävaltio-lehden juttuja varten kiertelin Suomea pitkin ja poikin haastattelemassa ja kuvaamassa metsähallituksen väkeä: aluemetsänhoitajia ja asiantuntijoita sekä muita työntekijöitä heidän työhönsä liittyvistä asioista Metsävaltion jokaiseen numeroon. Reilun vuoden aikana tuli käytyä useissa metsähallituksen hoitoalueissa eri puolilla Suomea. Lapista eteläiseen Suomeen. Parkanosta Pieliseen. Ja tuli nähdyksi suomalaista metsää melkein kyllästymiseen asti.
Suunnilleen joka toinen viikko oli edessä jokin reissu. Lapissa, jossa en ennen ollut käynyt, tulin poikenneeksi peräti kolme kertaa. Näin heinäkuussa upean keskiyön auringon Metsä-Ylläksessä, metsähallituksen hienossa hirsihuvilassa, jossa pidettiin Metsävaltio-lehden työvaliokunnan kokous.
Syyskuussa näin Inarissa ensi lumen upean ruskan keskellä. Oli tullut käytyä Saariselällä maastoauton kyydissä haastattelemassa paikallista metsänvalvojaa. Siltä reissulta jäi elävästi mieleen mahtavien maisemien lisäksi, joita innokkaasti kuvasin, myös 400 kilometrin matka Inarista Sodankylään. Yhtään ihmistä ei sillä matkalla näkynyt, vain siellä täällä joitakin poroja, joita joutui väistämään tiellä.
Unohtumattomimmat reissuni olivat Lapin matkojen lisäksi myrskysavotta Parkanon hoitoalueella, Pielisen kierros yöpymisineen Bombassa sekä hirvijahti Etelä-Suomen piirikunnassa sekä tukkilaiskisat Sodankylässä.
Parkanossa myrsky oli kaatanut valtavasti puita juurineen, ja niiden käsittely vaati asiantuntevaa varovaisuutta puissa olevan jännitteen takia. Hirvijahtiin osallistuin ulkopuolisena tarkkailijana peräti kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla osa porukasta toimi ”koirina”, myös tiedotuspäällikkö ja minä, muodostaen piirin oletettujen hirvien ympärille ja metelöiden kapuloiden kanssa. Mitään hirveä ei sillä reissulla kuitenkaan ilmestynyt näkyville.
Toisella reissulla olin vuoroin aluemetsänhoitajan, vuoroin jonkun muun kanssa vahdissa odottamassa hirven ilmestymistä näköpiiriin. Sillä kertaa saaliiksi joutui kaksi hirveä, mikä oli kolmasosa porukan saamista kaatoluvista. Kirjoitin jutun Metsävaltioon ja huokasin helpotuksesta, kun metsästysretket olivat osaltani ohi. Tosin jouduin osallistumaan muutaman viikon kuluttua vielä peijaisiinkin metsästysporukan kanssa.
Tukkilaiskisoista Sodankylässä loppukesästä 1979 jäi mieleen erityisesti jännittävä koskenlaskukilpailu, jossa uhkarohkeat miehet laskettelivat koskea alas tukilla tasapainotellen ohuempi puunkappale käsissään. Kisojen jälkeen vilvoittelin jalkojani matalassa lammikossa Lapin uskomattoman hiljaisuuden keskellä sillä välin, kun paikallinen Metsävaltion työvaliokunnan jäsen valmisti hiilloksella suussa sulavaa nieriää.
Metsähallitus kutsui silloin tällöin myös eri lehtien toimittajia retkeilyille valtion metsiin. Minun aikanani käytiin kerran Etelä-Suomen hoitoalueen metsää katsastamassa. Toisen kerran oli päämääränä Oulangan kansallispuisto. Tuolloin sattui lähtöpäiväksi yksi elämäni tärkeimmistä juhlapäivistä. Se oli päivä, jolloin sain käteeni valtiotieteiden kandidaatin (= nykyinen maisteri) paperit. Olin viimeistellyt graduani viimeiset kuukaudet yötä myöten, ja saanut sen viimein valmiiksi.
Heti juhlavasta tilaisuudesta palattuani, minua odotti valtion musta auto, joka vei minut lentokentälle, mistä lentokone kuljetti toimittajaretkeilyyn (tai paremminkin toimittajarytkyilyyn) osallistujat kohti pohjoista.
Kaikki loppuu aikanaan, niin myös äitiyslomasijaisuus. Näytti kuitenkin siltä, että metsähallitus ei olisi mielellään luopunut allekirjoittaneesta, vaikka Metsävaltion työvaliokunta oli lahjoittanut minulle läksiäislahjaksi ison, omistuskirjoituksella varustetun Lapinleukun ja jopa pakottanut minut kulkemaan tuo puukko vyössäni - täysin lainvastaisesti - parinsadan metrin matka ravintolasta metsähallitukseen.
Valitettavasti ei ollut vapaata vakanssia, ja metsähallituksessa oloaikaani jatkettiinkin useita kertoja kahden viikon jaksoissa. Kunnes vihdoin sain vaihtaa metsämiehet merimiehiin ja aloittaa Vapaavahti-lehden toimitussihteerinä Merimiespalvelutoimistossa.
Paperivuorineuvos
