Tuesday, November 21, 2006

Runotorstain tarinarunohaaste

NÄKEMIIN TAIVAASSA

Se oli hänen viimeinen keväänsä.
Kahdeskymmenesneljäs.
Kuoleva äitini synnytti minulle
suloisen pienen sisaren,
niin toivotun, niin odotetun.
Mutta hänet riistettiin minulta
pois. Säälittä.

Näin siskoni useinkin
milloin minkäkin pikku tytön
karkaavassa katseessa.

Ajattelin häntä alati.
Miten olisin häntä etsinyt.
Ja löydettyäni miten olisin
hellinyt ja pitänyt hyvänä
ja lujasti kiinni,
enkä enää päästänyt pois.



Aikuisena annoin etsimisen
Pelastusarmeijalle.

Oli viisi onnentäyteistä päivää,
viisi kokonaista päivää
täynnä naurua, syleilyjä
ja ilonkyyneleitä.
Ja sanoja, niin paljon sanoja
ennen lausumattomia.

Oli siellä isäkin.
Liian monen surun murtama isä.
Niin suuresta ihmeestä hän
ei ollut selvitä.
Niinä suurenmoisina päivinä
hän ei silti koskenut pulloon.
Kertaakaan.



Sitten kaikki loppui.

Karkeasti kieltäytyen,
ehdottomasti itsensä eväten
juuri palautettu pikkusisko,
pyyhkäisi minut
pois elämästään.
Kuin rauhanhäiritsijän.

En ikinä ymmärtänyt, miksi?
Se on yhä salaisuus.
Mitä olin hänelle tehnyt?
Missä erehtynyt?

Olinhan vain rakastanut,
niin suuresti rakastanut,
kaikella sillä hellyydellä,
jota olin lapsuusvuosinani
säilönyt sydämeeni.

Annettuani sydämeni
ohjailla kulkuani,
iloineen ja suruineen,
pohjia myöten
elettyjen vuosien jälkeen
tein viimeisen yrityksen.
Ja lähetin onnittelukirjeen.
Kunpa en olisi!



Vastausta ei tarvinnut odottaa
pitkään. Se lävisti sydämeni.

Haukkumakirje,
täynnä herjoja, uhkauksia ja
uskomattomia loukkauksia.

Olisi kuollut, niin sieluni
syvyyksiin olisin haudannut.
Tuomittuna elinkautiseen
eroon, ilman valitusoikeutta.
Se mursi sydämeni.

Säälimättömän kynän armoton
tuomio teki minusta pikkusiskon.

Pienuudessani en voi kuin keinutella
elämän tuulessa,
Etsien lohtua sen suuren sylin
lumosta.

Onnellista loppuelämää,
siskoseni.
Näkemiin taivaassa

Ritva Viertola-Cavallari

Monday, November 13, 2006

Pakinaperjantain haaste

Ei, isä ei!

Isä on polvillaan minun edessäni. Hän on päissään ja unohtanut, että minä olen hänen tyttärensä, hänen vastalöytynyt tyttärensä. Enkä Sylvi hänen nuoruudenrakastettunsa, minun äitini, joka kuoli minun ollessani vasta viiden vanha.

Isä on vaalinut Vienon kuvaa mielessään kaikki nämä vuodet, ja aika on vain kaunistanut sitä kuvaa. Eikä hän näytä huomaavan, miten hyvä vaimo hänellä on rinnallaan.

Isä on holisti, viikonloppujuoppo, oli jo silloin äidin kuoltua. Hän ei vain koskaan ole uskaltanut myöntää sitä. Työnsä hän on aina hoitanut, mutta hänen vapaa-aikansa parhaat hetket on uhrattu veli Baccukselle.

Isä on polvillaan minun edessäni, mutta en minä voi ottaa vastaan hänen palvontaansa. Hän haluaa, että istun hänen vierellään sohvalla ja pidän häntä kädestä. En minä voi. Enkä halua. En minä voi istua hänen sylissään ja antaa hänen suudella minua suoraan suulle. Ei sitä, isä, ei.

Totta kai minä rakastan sinua. mutta en minä ole tottunut sellaiseen. Olen liian isokin jo. Sitä paitsi sinä inhotat minua humalaisena. Kasvosi punoittavat ja ovat paisuneet liiasta viinasta. Olet epämiellyttävä kännissä.

Kyllä minä tiedän, että sinä olet hyvä ihminen, helläluontoinen. Sydämesi on puhdasta kultaa. Mutta nouse jo ylös sieltä. En minä voi ottaa vastaan sellaista rakkautta. Se tulee parikymmentä vuotta liian myöhään.

© Paperivuorineuvos

Friday, November 03, 2006

Runotorstai aiheena: valmis

ITALIALAINEN

Italialainen on sellainen,
joka vastaa kysymättäkin,
voi myös tehdä tyhmiä kysymyksiä
ja ennen kaikkea: vastaa varmasti
vaikka ei tietäisikään.

Jos kysyt italialaiselta tietä,
eksyt varmasti,
sillä jokainen neuvoo herttaisesti
omalla tavallaan.

Italian tasavallan uskotaan
perustuvan työlle,
mutta se on erehdys,
se perustuu rupattelulle,
ja kaikki puhuvat yhtä aikaa.

Italialainen rupattelee aina
ja joka paikassa
ja joka asiasta hänellä on mielipide.
Italialainen on oikea toivehaastateltava.
Jokaisella italialaisella on oma auto ja
jalkapallosta hän näkee uniakin.

© Paperivuorineuvos