Thursday, December 28, 2006

Perjantaipakina: aiheena Metsä

Metsä tuli tuttuakin tutummaksi


Huhtikuussa 1978 tuli Helsingin työvoimatoimistosta yllättävä viesti. Minulle tarjottiin metsähallituksen tiedotussihteerin viransijaisuutta, vakinaisen viranhaltijan mennessä äitiyslomalle. Olin melkein lentää selälleni yllätyksestä. Olin jo menettänyt toivoni, että siltä
taholta olisi mitään odotettavissa.


Olin etsinyt pitkään töitä, vaikka valtio-opin laitokselle tekemäni gradu oli vielä pahasti kesken. Homma tuntui todella kiinnostavalta, ja tuollainen tarjous sattuu varmaan useimmille vain kerran elämässä, jos silloinkaan. Totta kai otin sen riemulla vastaan. otin sen riemulla vastaan.

Enhän minä mitään metsästä tiennyt. Toki metsä oli tuttu paikka, jossa käytiin kesälläpoimimassa mustikoita ja puolukoita talvea varten, ja joskus muutenkin kävelemässä. Joskus 50- ja 60-luvulla. Siinä kaikki. Ensin alkuun kahlasinkin läpi kaikki käsiini osuneet metsistä kertovat kirjat, jotta olisin osannut tehdä fiksuja kysymyksiä.

Tehtäviini kuului lähinnä toimia Metsävaltio-lehden toimitussihteerinä ja toimittaa
metsähallituksen sisäistä tiedotuslehtistä Lastuja. Lastuissa käsiteltiin enimmäkseen kuivaa
asiaa, kuten nimityksiä ja määräyksiä, kaikenlaista henkilökunnan työhön ja työehtoihin liittyvää. Ensimmäisissä Lastuissani kerrottiin myös Parkanon hoitoalueen pilkkikisoista. Ja vapun kunniaksi mukana oli pari kevennystäkin. Osastollamme oli mainio piirtäjä, joka kuvitti
Lastut. Ja puhtaaksikirjoittajakin oli käytettävissä.

Seuraavaan numeroon aloin jo lisätä kevennystä, mistä tuli ensin vähän murinaa. Aikaa myöten niiden oli kuitenkin pakko myöntää, että asiallisetkin asiat menivät paremmin perille, kun lehtinen ei joutunut heti mappi ö:hön. Erityisesti ihmiset pitivät metsäaiheisesta runosta, jollaisen laitoin aina kansisivulle. Ja sen perään ajankohtaisen kolumnin tapaisen. Ja pian Lastut vaihtoivat ulkoasuakin. Logo muuttui ja lehdykästä tuli kaksipalstainen. Siitä tuli enemmän lehden näköinen.


Työ oli kivaa ja tietyllä tavalla palkitsevaakin. Pian pääsin tutustumaan metsiinkin. Metsävaltio-lehden juttuja varten kiertelin Suomea pitkin ja poikin haastattelemassa ja kuvaamassa metsähallituksen väkeä: aluemetsänhoitajia ja asiantuntijoita sekä muita työntekijöitä heidän työhönsä liittyvistä asioista Metsävaltion jokaiseen numeroon. Reilun vuoden aikana tuli käytyä useissa metsähallituksen hoitoalueissa eri puolilla Suomea. Lapista eteläiseen Suomeen. Parkanosta Pieliseen. Ja tuli nähdyksi suomalaista metsää melkein kyllästymiseen asti.

Suunnilleen joka toinen viikko oli edessä jokin reissu. Lapissa, jossa en ennen ollut käynyt, tulin poikenneeksi peräti kolme kertaa. Näin heinäkuussa upean keskiyön auringon Metsä-Ylläksessä, metsähallituksen hienossa hirsihuvilassa, jossa pidettiin Metsävaltio-lehden työvaliokunnan kokous.

Syyskuussa näin Inarissa ensi lumen upean ruskan keskellä. Oli tullut käytyä Saariselällä maastoauton kyydissä haastattelemassa paikallista metsänvalvojaa. Siltä reissulta jäi elävästi mieleen mahtavien maisemien lisäksi, joita innokkaasti kuvasin, myös 400 kilometrin matka Inarista Sodankylään. Yhtään ihmistä ei sillä matkalla näkynyt, vain siellä täällä joitakin poroja, joita joutui väistämään tiellä.

Unohtumattomimmat reissuni olivat Lapin matkojen lisäksi myrskysavotta Parkanon hoitoalueella, Pielisen kierros yöpymisineen Bombassa sekä hirvijahti Etelä-Suomen piirikunnassa sekä tukkilaiskisat Sodankylässä.

Parkanossa myrsky oli kaatanut valtavasti puita juurineen, ja niiden käsittely vaati asiantuntevaa varovaisuutta puissa olevan jännitteen takia. Hirvijahtiin osallistuin ulkopuolisena tarkkailijana peräti kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla osa porukasta toimi ”koirina”, myös tiedotuspäällikkö ja minä, muodostaen piirin oletettujen hirvien ympärille ja metelöiden kapuloiden kanssa. Mitään hirveä ei sillä reissulla kuitenkaan ilmestynyt näkyville.

Toisella reissulla olin vuoroin aluemetsänhoitajan, vuoroin jonkun muun kanssa vahdissa odottamassa hirven ilmestymistä näköpiiriin. Sillä kertaa saaliiksi joutui kaksi hirveä, mikä oli kolmasosa porukan saamista kaatoluvista. Kirjoitin jutun Metsävaltioon ja huokasin helpotuksesta, kun metsästysretket olivat osaltani ohi. Tosin jouduin osallistumaan muutaman viikon kuluttua vielä peijaisiinkin metsästysporukan kanssa.

Tukkilaiskisoista Sodankylässä loppukesästä 1979 jäi mieleen erityisesti jännittävä koskenlaskukilpailu, jossa uhkarohkeat miehet laskettelivat koskea alas tukilla tasapainotellen ohuempi puunkappale käsissään. Kisojen jälkeen vilvoittelin jalkojani matalassa lammikossa Lapin uskomattoman hiljaisuuden keskellä sillä välin, kun paikallinen Metsävaltion työvaliokunnan jäsen valmisti hiilloksella suussa sulavaa nieriää.

Metsähallitus kutsui silloin tällöin myös eri lehtien toimittajia retkeilyille valtion metsiin. Minun aikanani käytiin kerran Etelä-Suomen hoitoalueen metsää katsastamassa. Toisen kerran oli päämääränä Oulangan kansallispuisto. Tuolloin sattui lähtöpäiväksi yksi elämäni tärkeimmistä juhlapäivistä. Se oli päivä, jolloin sain käteeni valtiotieteiden kandidaatin (= nykyinen maisteri) paperit. Olin viimeistellyt graduani viimeiset kuukaudet yötä myöten, ja saanut sen viimein valmiiksi.

Heti juhlavasta tilaisuudesta palattuani, minua odotti valtion musta auto, joka vei minut lentokentälle, mistä lentokone kuljetti toimittajaretkeilyyn (tai paremminkin toimittajarytkyilyyn) osallistujat kohti pohjoista.

Kaikki loppuu aikanaan, niin myös äitiyslomasijaisuus. Näytti kuitenkin siltä, että metsähallitus ei olisi mielellään luopunut allekirjoittaneesta, vaikka Metsävaltion työvaliokunta oli lahjoittanut minulle läksiäislahjaksi ison, omistuskirjoituksella varustetun Lapinleukun ja jopa pakottanut minut kulkemaan tuo puukko vyössäni - täysin lainvastaisesti - parinsadan metrin matka ravintolasta metsähallitukseen.

Valitettavasti ei ollut vapaata vakanssia, ja metsähallituksessa oloaikaani jatkettiinkin useita kertoja kahden viikon jaksoissa. Kunnes vihdoin sain vaihtaa metsämiehet merimiehiin ja aloittaa Vapaavahti-lehden toimitussihteerinä Merimiespalvelutoimistossa.

Paperivuorineuvos



Friday, December 22, 2006

Maanantaitarina aiheena Valo


Jouluihme

Valo välkkyvi talvitiellä,

Pyhä lapsonen vaeltaa,

vuotehessa tyttö sairas

joulujuhlaa odottaa.

Korkealta kellot kirkkaat soi,

Jeesus-lapsi joulurauhan toi.


Näin alkoi laulu, jota sain pienenä tyttönä esittää monenlaisissa tilaisuuksissa, muun muassa Marttojen juhlissa. En välttämättä olisi halunnut esiintyä. Vielä silloin. Mutta en uskaltanut kieltäytyäkään. Toisaalta ehkä pääsin niillä esiintymiskerroilla eroon liiallisesta ujoudesta.

Laulun ensimmäisen säkeistön alkusanat, ainoat, vuosien kuluttua olen monta kertaa etsinyt tuon Jouluihme-laulun sanoja. Turhaan. Laitoin tuonjotka muistan vielä 50 vuoden jälkeenkin,

Suomi24-sivun hakuun, ja vastaukseksi tuli kaksi kohdetta.

Toisessa muuan Aira-niminen nainen muisteli kouluaikojaan ja sanoi saaneensa laulaa tuon laulun yksinään harmonin säestyksellä. Häntäkin harmitti, kun ei ollut koskaan löytänyt sanoja tuohon lauluun, sillä hän olisi halunnut laulaa sen vielä kerran. Ihan omaksi ilokseen.

Toisessa kohteessa kerrottiin, että laulun sanat ja sävelmä ovat edesmenneen Martti Helan käsialaa, ja että laulun nimi on Jouluihme. Laitoin sanan Jouluihme hakuun ja nyt alkoi löytyä hiukan lisää tietoa tuosta laulusta, muttei laulun sanoja sen enempää. Mm. Mieskuoro Sirkat ilmoittaa laulavansa sitä tämänvuotisissa joulukonserteissaan, ja Soile Isokoski on Ylioppilaskunnan laulajien kanssa laulanut sen levyllekin.

Arvatkaa, harmittaako, että sain vasta nyt nämä tiedot! Millään ilveellä en saa enää, tuota levyä Italiaan täksi jouluksi, vaikka laulun nimi onkin Jouluihme. Tietysti, jos jollakulla olisi se levy, niin sanathan voisivat toki tulla perille sähköpostissakin, muttei tietenkään kellään olisi aikaa eikä halua ruveta niitä kirjoittelemaan vieraalle ihmiselle vielä joulukiireiden keskellä tai jouluna.

Joululaulutoivomuksenkin olisin toki voinut lähettää tervehdyksineen YLElle, mutta kun olin jo jonain aikaisempana vuonna toivonut Sylvian joululaulua, annoin toisille tilaisuuden toivoa omaa lempijoululauluaan. Enkä sitä paitsi muistanutkaan koko mahdollisuutta.

Pitänee odottaa seuraavaan Suomen vierailuun ja hankkia silloin seuraavaksi jouluksi se levy, jossa on toki muitakin kauniita joululauluja, mutta paljon tutumpia. Jollei sitten jouluihme todella tapahtuisi.

On kyllä myönnettävä, että juuri joulu on se aika vuodesta, jolloin sinne Suomeen kaikkien eniten kaipaan niin kuin monet muutkin ulkosuomalaiset. Silti en ole ollut Suomessa jouluna 22 vuoteen tänne Italiaan muutettuani. Eiköhän jo olisi aika.


Kyllä joulu siellä Suomessa on mielestäni monin verroin juhlavampi kuin Italiassa. Ainakin vanhoja traditioita noudattaen vietetty joulu jouluruokineen ja perinteisine joulukoristeluineen. Se on varmaan se lapsuuden joulu jäänyt nostalgisena mieleen.

On täällä tosin hyvin lämminhenkinen keskiyön messu, jolloin saa myös laulaa, mutta muuten laulut kuunnellaan radiosta tai televisiosta. Kyllä suomalaisen on ihan pakko kuunnella suomalaisia joululauluja joko Radio Finlandista tai CD:ltä ja laulaa vähän itsekin niitä, joita osaa.

Useimmat meistä Italian suomalaisista tekevät yleensä monikulttuurisen joulun, jossa on sekä suomalaista että italialaista. Ja jouluruokiakin valmistamme ainakin yhdistystemme pikkujouluihin mm. kinkkua, porkkana- ja perunalaatikoita, rosollia. Ja ostamme piparkakkuja Ikeasta. Ja tietysti laulamme joululauluja molemmilla kielillä: suomeksi ja italiaksi, sydämemme halusta, vaikka ne joidenkin italialaisten mielestä muistuttavatkin itkuvirsiä.

Toivotan kaikille Paperivuorineuvoksen pakinoiden lukijoille

OIKEIN TUNNELMALLISTA JOULUA !!!!

Paperivuorineuvos

Sunday, December 03, 2006

Perjantaipakina

u

Varjovuosijuhla

Oli vuosi1970. Hämäläis-Osakunnassa järjestettiin perinteiseen tapaan osakunnan vuosijuhla. Sen sijaan uutuutena oli varjovuosijuhla, jonka järjestäjänä oli osakunnan yhteiskuntakerho. Se oli uuden puheenjohtajan kuolematon idea. Ohjelmassa oli runsaan nesteiden nauttimisen lisäksi myös näin jälkeen päin lähinnä surkuhupaisilta tuntuvia, kiihkoisänmaallisuutta pilkkaavia puheita ja muuta sen kaltaista ohjelmaa. Lisäksi laulettiin innokkaasti työväenlauluja kitaran säestyksellä.

Juhlaväki ei ollut erityisesti sonnustautunut juhlavaatteisiin, koska vaatteilla rehvastelua pidettiin poroporvarillisena. Puheenjohtaja kiinnitti jokaisen osanottajan rintamukseen punaisen nuppineulan osanottajamerkiksi ja punavalkoisesta osakuntanauhasta leikattiin pois sen valkoinen osa. Tarpeettomana, sanottiin.

Jossain vaiheessa puheenjohtajalle tuli mielestään kuolematon idea lähettää siihen varsinaiseen vuosijuhlaan onnittelusähkösanoma. Auta armias, ei olisi pitänyt. Noin illan puolivälissä tuli vuosijuhlasta pari osakunnan nokkamiestä daameineen tervehtimään varjovuosijuhlaa viettävää porukkaa ja kiittämään sähkösanomasta. Mutta ei siinä kaikki. He kutsuivat yhteiskuntakerholaisia
jopa itse vuosijuhlaan.

Todennäköisesti se oli vain muodollinen kohteliaisuus, eikä tarkoitettu todesta otettavaksi, mutta oli niitäkin, jotka noudattivat kutsua, ja ilmestyivät iltapukuporukan keskelle farkuissa ja villapaidoissaan ja aikamoisessa tuiskeessa. Tiettävästi kukaan vuosijuhlaväestä ei pyörtynyt, mutta ei siitä paljon puuttunutkaan.

Se oli vasemmistoradikalismin alkuvaihetta Suomessa, joka sai myöhemmin äärimmäiset muotonsa ja huipentumisensa ns. taistolaisuudessa. Useimmat liikkeeseen osallistuneet ovat joutuneet ainakin jossain määrin tarkistamaan kantojaan. Jo ennen Berliinin muurin kaatumista. osa käänsi kokonaan takkinsa. Ja moni häpeää tunnustaa olleensa aikoinaan mukana niissä kuvioissa.

Mutta summa summarum: yhtä asiaa ei kuitenkaan kukaan voi kieltää. Se yhteenkuuluvuuden tunne oli mahtava. Sellaista tuskin kukaan on kokenut enää sen jälkeen. Eikä kaikkia sen aikuisia ihanteita sentään kannattaisi roskakoppaan heittää. Sellainen on esimerkiksi solidaarisuus maailman laajuisessa mitassa. Jokainen voi juhlana ja arkena yrittää hieman omalta osaltaan parantaa maailmaa. Ainakin vähän. Aloittaen itsestään.

Paperivuorineuvos

Se oli vasemmistoradikalismin alkuvaihetta Suomessa, joka sai myöhemmin äärimmäiset muotonsa ja huipentumisensa ns. taistolaisuudessa. Useimmat liikkeeseen osallistuneet ovat joutuneet ainakin jossain määrin tarkistamaan kantojaan. Jo ennen Berliinin muurin kaatumista. osa käänsi kokonaan takkinsa. Ja moni häpeää tunnustaa olleensa aikoinaan mukana niissä kuvioissa.

Mutta summa summarum: yhtä asiaa ei kuitenkaan kukaan voi kieltää. Se yhteenkuuluvuuden tunne oli mahtava. Sellaista tuskin kukaan on kokenut enää sen jälkeen. Eikä kaikkia sen aikuisia ihanteita sentään kannattaisi roskakoppaan heittää. Sellainen on esimerkiksi solidaarisuus maailman laajuisessa mitassa. Jokainen voi juhlana ja arkena yrittää hieman omalta osaltaan parantaa maailmaa. Ainakin vähän. Aloittaen itsestään.

Paperivuorineuvos