Runotorstain Juhlava- teema

ILMAN TOIVOA

Alakerrassa ei

ole enää Toivoa.

Juhlivat raukan

ristiäisiä,

joivat ja mässäilivät,

mutta päivänsankarin

he unohtivat kokonaan.

Ihmekös jos siitä suuttui,

muutti muutamaa

kerrosta ylemmäksi.

Siellä jatkuvat pilvibileet,

Jahven enkelit soittaa.

Riemu rajaton rokki

on, siellä tarjotaan

lapsillekin.

(RVC)

Pakinaperjantain haaste ITSE

Missä ilo viipyy?

Sehän jo

pienenä

kuultiin, että

ilo ilman viinaa on

pelkkää teeskentelyä.

Kukapa olisi uskonut,

miten aidosti tässä

nyt istuttaisiin.

Mutta ilo –

se on antanut

odottaa itseään.

Runotorstain 20 sanaa.

Tälläkin hetkellä

Ajatukseni ovat
siellä missä liikut.
Kaikki hyvin?

Ovathan Sinun ilosi
minunkin ilojani ja
surusi jaan kanssasi.
Olenhan äitisi.

(RVC)

PS. Tämä teksti on omistettu Hallattarelle, jonka esikoinen on juuri muuttanut omaan asuntoonsa. Tietysti äitinä allekirjoitan myös henkilökohtaisesti nuo sanat.

Runotorstai-haaste 23.8.2007

Sitäkö se on?

Kaurapuuron tuoksu

leijailee viimeisiin uniini.

Olet taas valmistanut

vatsoillemme

pehmeän nousun.

Puoli kuudelta nouset

joka aamu.

Katselen unieni lomasta

pukeutumistasi.

Sinä olet komea mies.

Ei edes kaljamahaa.

Pienempi se on kuin

minulla.

Mikähän sinuakin

pidättelee luonani.

Oiskohan se sitä

Rakkautta?

(RVC)

Kas kummaa

On se niin kummaa

1

Lapsena ajattelin:
jos voisin itkeä
pois ikäväni, niin
siihen tulvaan
koko maailma
hukkuisi.
Aikuisena
huomasinkin
osaavani uida.

2

Sehän pienenä

jo opittiin, että

ilo ilman viinaa on

pelkkää teeskentelyä.

Kukapa olisi uskonut,

että tässä näin aidosti

istuttaisiin, mutta

ilo: se onkin

antanut

odottaa itseään.

(RVC)

Runotorstai 9.8.2007

LÄHTÖ

Oli tullut kukkien,

kultakellon

ja kauniiden kiitosten aika.

Ei sitä kaikkea olisi tarvinnut.

Toki olisin kahvit keittänyt

ja tarjonnut tuoreet pullat.

Työtovereilleni.

Tietysti

Kukas ne työt nyt tekee,

kun Lindruuskakin lähtee,

leukailivat vielä.

Oikein vihaksi pistää,

kun en saanut sanotuksi,

että eiköhän sieltä joku löytyne

parinsadantuhannen joukosta.

Paperivuorineuvos

Seitsemän kuriositeettia minusta

7 faktaa itsestäni (haaste)

Sanoma ihmiskunnalle haastoi kertomaan seitsemän faktaa itsestäni. Tässä niitä nyt sitten tulee.

1) Olen horoskooppimerkiltäni Oinas ja kiinalaisessa Käärme. Hyvä yhdistelmä. Horoskoopeista puheenollen aikoinaan kirjoitin niitä Pääkaupunki-lehteen ja sain jopa ihailijapostia.

2) Minulla on kaikkea tuplasti tai ei nyt ihan kaikkea sentään. Mutta vanhempia minulla on ollut kaksi paria (= neljä yhteensä). Tyttäriä on kaksi ja entisiä puolisoita oli myös kaksi. (Viime viikolla toinen heistä siirtyi ajasta iäisyyteen. ) Kolmas kerta toden sanoi. Tätä yhteiseloa on nyt jatkunut jo 22 vuotta. Syntymäpäivänikin on 22. päivä (maaliskuuta) ja jos laskee yhteen syntymäaikani luvut niin siitäkin tulee tulokseksi 22.

3) Haaveilin aikoinaan laulajattaren urasta. Aika nätti ääni minulla olikin, muttei ollut varaa ottaa laulutunteja kahden lapsen yksinhuoltajana. Ja lauluääneni on aikaa myöten ruostunut harjoituksen puuttessa...

4) Toinen haaveeni oli kirjailijan ura, mutta minusta tulikin toimittaja. Kirjoitusharrastus on kuitenkin jatkunut näihin päiviin asti, ja ehkä tämä haaveeni vielä toteutuu.

5) Asun 1700-luvulla rakennetussa talossa, entisessä luostarissa, joka on toiminut myös Napoleonin poikapuolen loma-asuntona ja jossa myös Venäjän tsaarin tytär, joka meni naimisiin
Napoleonin poikapuolen pojan kanssa, lomaili perheensä ja muiden Romanovien kanssa. Kirjoitan tätä munkkien entisessä ruokasalissa.

6) Olen matkustellut aika paljon Euroopassa, mutten ole koskaan käynyt muissa maanosissa, vaikka minulla on afrikkalainen vävykin.

7) Minulle ilmestyi tinnitus noin 15 vuotta sitten. Se on sellaista, että korvissa vinkuu koko ajan enemmän tai vähemmän. On kuin joku olisi laittanut radion huolimattomasti jollekin väärälle asemalle, muttei sillekään kohdalleen. Tottuuhan siihen, mutta musiikin kuuntelua pitää harrastaa tipoittain, jottei suhina voimistuisi. siksi en juurikaan enää käy konserteissa.

Haastaisin ainakin Hallattaren, Arkitehdin, Italian ihmeitä ja neljä muuta, jotka eivät ole vielä vastanneet haasteeseen.

Runohaaste AJATUKSEN VOIMALLA

Vapaasti tankan tapaan

Oi, jospa voisin
ajatuksen voimalla
poistaa kurjuuden
ja sodat maailmasta.
Oisin tosi taikuri.
(RVC)

Runotorstain SININEN

Sininen taivas
etelän auringossa.
Sydämen loukku.

Tarinamaanantain haaste VAPAUS

Vapaaksi kuoleman pelosta

Hautajaisten päähenkilö ei yleensä itse pääse seuraamaan viimeisen matkansa kulkua. Miten monia meistä onkaan kiehtonut ajatus siitä, kuinka meitä loukanneet henkilöt saisivat katua arkkumme äärellä. Tosin mielessämme on saattanut käväistä myös pelko siitä, että jälkeenjääneet ehkä vähät välittäisivät poismenostamme.

Ravanusan pikkukylässä, Agrigentossa, Sisiliassa 80-vuotias Calogero Montana oli jonkin aikaa sitten joutunut hautaamaan rakastetun vaimonsa. Itkiessään naispolon kuolinvuoteen äärellä hän oli nähnyt ympärillään vuodatettavan pelkkiä krokotiilin kyyneleitä. Mies muisti silloin lukeneensa jostain vanhasta sanomalehdestä, miten muuan sisilialainen paroni, joka mielellään pilaili ihmisten kustannuksella, oli kerran näytellyt vainajaa vaikuttavin menoin. Siitä mies sai idean järjestää omien hautajaistensa ennakkoesityksen, eräänlaisen kenraaliharjoituksen.

Vanhus painatti julisteita, joissa hän ilmoitti odottavansa ”hyvin elävänä” ihmisiä viimeiselle matkalleen, ja levitti sitten niitä kujille ja toreille aitojen hautajaisjulisteiden tapaan. Sinä päivänä, jona kenraaliharjoitukset oli määrä pitää, mies asettui kukkien ja palavien kynttilöiden ympäröimänä vuoteeseen valkoisten lakanoiden väliin niin, että näkyville jäivät vain valkoisen parran kehystämät kasvot.

Ovi oli auki ja kansaa alkoi virrata viimeiselle tervehdykselle. Kaikki oli ihan kuin oikeissa italialaisissa hautajaisissa paitsi, että kuollut puuttui. Kuinka ollakaan paikalle tulivat myös poliisit, sillä hautajaiset ilman kuollutta on melkeinpä rikos. Poliisit moittivat valekuollutta, joka paikalla olijoiden tyrmistykseksi nousi istumaan kuolinvuoteellaan.

Kyläläisten pällistellessä päähenkilö selitti, ettei kysymys ollut suinkaan ihmeestä, vaan viattomasta tavasta karkottaa kuoleman pelko. Näytös oli päättymässä yleiseen hilpeyteen, kunnes paikalle saapuivat ruumisvaunut. Ravanusan soittokunnan soittaman hautajaismarssin tahdissa.

- Missä kuollut on? kysyi hautajaisvirkailija poliisien hymähtäessä: Mikä kuollut? Tämähän on pelkkä ilveily.

Valevainaja puolustautui: - Hautajaiset on tärkeä tapahtuma, koska silloin nähdään, miten ihminen on käyttäytynyt eläessään. Olen jo 80-vuotias ja halunnut aina olla läsnä omissa hautajaisissani. Se on ollut hyvin vaikuttavaa. Olen nähnyt monien ystävien sanovan minulle jäähyväiset ja toisten nöyryyttäneen minua poissaolollaan.

Poliisien vastustuksesta huolimatta valevainaja lähti jalan astelemaan kohti hautausmaata iso kukkapuska sylissään. Häntä seurasi noin sadan henkilön hautajaissaatto.

Puuttui vain pappi ja ruumisarkku, mutta muuten ihmiset käyttäytyivät ihan niin kuin oikeissa hautajaisissa lausuen rukouksia ja litanioita. Hautausmaan portin luona kulkue kuitenkin pysähtyi ja Don Calogero kiitti kaikkia seurasta: - En unohda koskaan tätä päivää, hän vakuutti. (RVC)

Runotorstain Sattuma-haaste

1.

PEILIKUVA

Naistenhuoneen peilissä

vilahti tutut kasvot

vuosien takaa.

Käännyin äkisti

ympäri ja poistuin.

Olinhan unohtanut

tuon ihmisen nimenkin.

Ja mitä ihme sanottavaa

meillä voisi olla toisillemme

näin sattumalta tavatessa

monen vuoden jälkeen.

2.

HARHALUULOJA

Olin sellainen vihon viimeinen juhlija.

Aina piti roikkua mukana loppuun

saakka. Jos sattumalta kuitenkin

jotakin lopultakin tapahtuisi.

Jäisi sekin kokematta,

jos lähtisi pois.

(RVC)

Runotorstain haaste Ponnistus

LUMPERIN AKAN
LAAHAAVA RUMBA

Lumperin akka
parkettia puunaa,
perhettä huoltaa
aamusta iltaan,
päivästä toiseen.
Jalat ei kanna,
ja selkä on poikki.

Lumperin poika
myllyä vahtaa,
jonossa seisoo
viikosta toiseen
tänäkin vuonna.
Mitta on täysi
ja mieli on maassa.

Lumperi itse
pulloa jahtaa
penkillä puiston
aamusta alkain
vuodesta toiseen.
Rahat on loppu
ja armoton kankku.

Lumperin perhe
alati pohtii,
miten ne tohtii
sairasta akkaa
työssä noin tanssittaa
ja tervettä poikaa
luukulla marssittaa.

Paperivuorineuvos

Perjantaipakina Rakkaudesta

Miten ottaa rakastaja
englantilaisen etiketin
mukaisesti

Monsignor della Casa, joka vuonna 1558 julkaisi ensimmäisenä maailmassa Bon ton -käsikirjan, jossa neuvottiin hyviä käytöstapoja, kääntyisi varmaan haudassaan nykyaikaiselle maailmanmenolle, jollei olisi jo maatunut. Sama tapahtuisi varmaan sille henkilölle, joka julkaisi Isossa Britanniassa vuonna 1769 Peerage and Baronetage-ohjekirjan Debrett`s, joka oli käytännössä käytösohjekirja nuorille ylhäisöneidoille.

250 vuotta myöhemmin sama kirja antaa ensimmäisen kerran teenjuontitapojen sijasta neideille hyödyllisiä ohjeita seksistä, rakastajan pidosta, työpaikkarakkauksista, yhden yön seikkailuista jne.

Kannattaa olla tarkkana, siinä todetaan. Ei pidä jättää jälkiä, koska juoruilla on siivet. Kaikki hotelli- ja ravintolakuitit kannattaa hävittää, kuten myös jokainen meili ja kaikki puhelinvastaajaan jätetyt viestit.

Jos ottaa naimisissa olevan rakastajan, ei suhdetta kannata ottaa liian vakavasti. Se johtaa tuskin avioliittoon, koska mies eroaa harvoin vaimostaan. Ja jos johtaisikin, voi mies pettää uuttakin vaimoaan toisen kanssa.

Myös työpaikkarakkauksia on syytä välttää. Ne voivat kateuden vuoksi johtaa syrjintään ja jopa erottamiseen. Ja on turhaa kuvitella, että niillä voisi leveillä työpaikan ulkopuolellakaan. Seinillä on korvat.

Jos haluatte lyhyen suhteen, joka olisi ehkä vain kerrasta poikki, kannattaa kertoa asuvansa äitinsä kanssa. (Tämä ohje pätee varmaan miehiinkin.)

Opaskirjanen ei moralisoi, mutta toteaa, että tällaiset suhteet ovat rinnastettavissa fast food-pikaruokaan. Ne ovat houkuttelevia hetkellisesti, mutta voivat aiheuttaa pahoinvointia jälkeenpäin. (Joskus jopa ihan konkreettisestikin muutaman viikon kuluttua. Toim. huom.)

Näin siis kerrotaan Englannissa neuvottavan. Luultavasti ohjeet pätevät aika hyvin muuallakin.

(Lähteenä: La Repubblica 30.10.2006)

Anoreksiasta

Selkäpiitäni ihan karmii

Sain taas kerran oikein kunnollisen raivarin lukiessani italialaisen La Repubblica-lehden viimeisimmästä Venerdi-viikkolehdestä tuon tavanomaisen tulkinnan anoreksian taustasta. Concita De Gregorio kertoo kolumnissaan I soliti Ignoti, miten Italian nuorisopolitiikan ministeri Giovanna Melandri allekirjoitti yhdessä Camera della Modan (= Muotikamarin) kanssa manifestin muodin itsesäätelystä anoreksian torjumiseksi. Se lienee vähän samantapainen toimenpide kuin Espanjassa, jossa on poistettu kokonaan sikäläinen koko 38.

Ottamatta sen enempää kantaa muodin itsesäätelyyn De Gregorio toteaa anoreksiasta: ”Se on varmasti eristäytymisvalinta, jolla on tekemistä äidin ja tyttären välisen suhteen kanssa.” Miten hän voi olla siitä niin varma?

Taas ollaan yksinkertaistamassa vakavaa ongelmaa ja syyllistämässä äitejä, jotka jo muutenkin varmasti kärsivät tilanteesta tyttärensä sairastuessa ihan riittävästi. Tuosta vaarallisesta sairaudestahan on jo olemassa paljon tietoa, ja ollaan jo selvillä siitä, että sen takana on yleensä monta tekijää, jopa geneettinen perintötekijä. Äitien syyllistäminen on stereotyyppinen tulkinta, jolla vain lakaistaan taas kerran roskat maton alle, mikä ei varmastikaan auta ainakaan asianosaisia.

Anoreksianhan voisi myös tulkita aikuiseksi kasvun ongelmaksi tai väittää tosiaan muodin vaatimusten olevan kaiken takana. Ja kyllähän sillä todella jonkinlainen vaikutus voi ollakin. Varsinkin huippumallien tai sellaisiksi pyrkivien kohdalla. Eikä aivan puhdas pulmunen ole televisiokaan. Kun kuvaruudussa jokainen näyttää pari kokoa lihavammalta, niin täyttääkseen laihuusvaatimukset täytyy olla todellinen laiheliini.

Lisäksi on todettava, ettei anoreksia ole yhtäkkiä länsimaisen yltäkylläisyyden keskelle ilmaantunut sairaus. Pyhää anoreksiaa esiintyi jo keskiajalla, kuten kirjailija Anna Amnell ansiokkaasti blogissaan kertoo: Jopa puolet keskiajan naispyhimyksistä oli anorektikkoja. Mm. Pyhä Katarina Sienalainen (1387-1380), joka oli Italian ja Euroopan kuninkaitten ja paavin neuvonantaja, kuoli pyhään anoreksiaan.

Jos aihe kiinnostaa ja muutenkin kannattaa tutustua Anna Amnellin blogiin.

(http://blogisisko.blogspot.com)

Suoria lainauksia Annan blogista:

Artikkelissa "Model death brings eating disorders to light" Kimberley Conniff Taber (International Herald Tribune November 21, 2006) tuo esille lukuisien asiantuntijoiden mielipiteitä anoreksiasta. Mainittuja syitä ovat varhaislapsuus sekä luonne: perfektionismi, jännittyneisyys ja obsessiivisuus. Tarvitaan kuitenkin myös perinnölliset tekijät ja jokin erityinen tapahtuma, joka käynnistää anoreksian. Tilannetta verrataan aseeseen: geenit lataavat ja ympäristö laukaisee.

Aimee Liu laajentaa metaforaa: "Geenit luovat aseen, muotiteollisuus, kuuluisuuksien valokuvat, suhde vanhempiin (Huom. Ei siis ainoastaan äitiin!!!) ja ympäristöön lataavat sen. Emotionaalinen stressi toimii laukaisijana." Liun kirja "Gaining: The Truth About Life After Eating Disorders", ilmestyy vuoden 2007 alussa. (Tiedossani ei ole, onko tuo kirja jo ilmestynyt.)

Näin siis Anna Amnell blogissaan, jossa on paljon muutakin mielenkiintoista luettavaa.

Palatakseni vielä alkuperäiseen Venerdi-lehden kolumniin:

Siinä kerrotaan myös, että 19. tammikuuta neuropsykiatri Massimo Ammaniti pitää Rooman Auditoriumissa järjestettävillä tiedefestivaaleilla luennon ”Nella mente delle madri” (Mitä äideillä on mielessä). Ilmeisesti sekin koskee anoreksiaa ja äidin osuutta sen syntyyn. Valitettavasti minulla ei ole tilaisuutta olla läsnä kyseisen luennon aikana.

Oli miten oli, oikein selkäpiitäni karmii, kuten joka kerta kun Freudin tapaan joku miespuolinen psykologi, tässä tapauksessa ilmeisesti aika arvostettukin sellainen, kuvittelee tietävänsä, mitä naisen ja äidin mielessä liikkuu.

Paperivuorineuvos

Pakinaperjantain 9. haaste

Varmuuden vuoksi

Luin Nykysuomen sanakirjasta, että amulettien ja talismaanien lisäksi myös maskotti on onnea tuottava esine. Etenkin matkoilla. Varsinaisia onnen amuletteja ei meikäläinen juurikaan ole harrastanut. Jollei sellaiseksi voisi luokitella kaulassa ketjussa kannettavaa ristiä tai muuta korua. Sen sijaan olen kyllä harrastanut erilaisia maskotteja, jotka ovat yleensä olleet eräänlaisia pehmoleluja, mutta sellaisia, joita aikuinenkin voi harrastaa. Itse asiassa niitä on työhuoneenikin täynnä, mitä nyt paperivuorien lisäksi sinne sattuu mahtumaan.

On esimerkiksi edesmenneelle tädilleni aikoinaan lahjoittamani pieni nahkakoira Muttinen, joka palasi luokseni joitakin vuosia sitten. On myös vihreäpipoinen tonttu, jonka ostin eräällä reissullani Tallinnassa viimeisillä virolaisilla kolikoillani. Lisäksi meillä on kotona vielä koko joukko mieheni minulle tuomia isompia pehmoleluja, kuten Vaalean punainen pantteri ja Panda-karhu.

En tiedä, ovatko ne tuottaneet minulle onnea, mutta suhteellisen onnelliseksi minä itseni tunnen joka tapauksessa. Silloinkin, kun en ole matkoilla. Tosin en niitä matkoilleni mukaan otakaan. Kuin korkeintaan vihreäpipoisen tontun. Joten en tiedäkään, millainen voima ja vaikutus niiden mukana kuljettamisessa saattaisi olla.

Aikoinaan, vuosia sitten sain silloiselta avomieheltäni lahjaksi ison valkoisen nallen, jonka nimeksi tuli Möhky. Tyttäreni olivat vielä suhteellisen pieniä, ja kerran halusin hullutella heidän kanssaan. Laitoimme Möhkyn nukenrattaisiin ja lähdimme kävelylle koko perhe. Asuimme silloin Pohjois-Haagassa Ida Ahlbergintien opiskelija-asuntolassa. Vastaantulijat hämmästelivät ja pitivät meitä varmaankin ihan tärähtäneinä, mutta hauskaa meillä on ollut vielä jälkeenkin päin sitä muistellessa.

Oli miten oli, jotain taikaa näyttäisi äidiltäni perimissäni koruissa kyllä olleen. Ainakin alussa. Itse asiassa niistä, varsinkin sormuksista on tullut minulle jonkinlainen amuletin tapainen. Nimettömässä minulla onkin vihkisormukseni lisäksi äitini sormus, jossa on pieniä timantteja, ja isäni vihkisormus.

Äidiltä perin myös hyvin hennon sormuksen, jossa oli hiukan isompi timantti. Pidin sitä ensin alkuun oikean käden sormessa, ja kerran supermarketissa huomasin yhtäkkiä, että kivi oli tipahtanut. Etsin sitä kaikkialta, mutta turhaan. Olisihan sen kimallus varmaan pistänyt silmääni. Luulin jo menettäneeni sen, ja olin todella pahoillani. Mutta kuinka ollakaan, kun kotona kurkistin kassiini, niin siellähän se iloisena kimalteli. Mikä säkä! (Che culo! Sanoi miehenikin.)

Mutta ei siinä kaikki. Olin samana keväänä Perugiassa Italian suomalaisten tapaamisessa, ja olin kiinnittänyt jakkuni kaulukseen äidiltäni perimäni design-rintaneulan, jossa on kaunis,s sininen kivi. Olimme lauantai-iltana ravintolassa, jossa olin laittanut jakkuni tuolin selkänojalle.

Tultuani hotelliimme huomasin, ettei jakussani ollutkaan enää tuota rintaneulaa. En saanut kunnolla nukutuksikaan, ja kokouksenkin aikana muistin koko ajan sen korun. Olihan se ennen kaikkea rakas äidiltäni jäänyt muisto. Jossain vaiheessa hoksasin kuitenkin soittaa ravintolaan, jossa olimme illalla olleet, ja sieltähän se oli löytynyt aamulla lattialta istuimen alta. Mikä helpotus!

Olin niin tohkeissani, että asemalla junaa odottaessani kerroin näistä kahdesta tapahtumasta eräälle paikalla olleelle nunnalle, jonka mukaan nämä tapahtumat olivat jonkinlaisia signaaleja edesmenneeltä äidiltäni. Mene ja tiedä.

En kyllä juurikaan perusta amuleteista, mutta voihan niitä kantaa mukanaan varmuuden vuoksi. Kuten maskottejakin. Sen sijaan uskon kyllä suojelusenkeleihin. Sitäkin enemmän sen jälkeen, kun yksi rakkaista serkuistani kertoi, miten jokin merkillinen voima pysäytti hänet kerran paikoilleen tilanteessa, jossa olisi muuten ollut edessä melko varma hengen lähtö kahden toisiinsa törmänneen auton välissä.

Paperivuorineuvos