Pakinaperjantain 9. haaste

Varmuuden vuoksi

Luin Nykysuomen sanakirjasta, että amulettien ja talismaanien lisäksi myös maskotti on onnea tuottava esine. Etenkin matkoilla. Varsinaisia onnen amuletteja ei meikäläinen juurikaan ole harrastanut. Jollei sellaiseksi voisi luokitella kaulassa ketjussa kannettavaa ristiä tai muuta korua. Sen sijaan olen kyllä harrastanut erilaisia maskotteja, jotka ovat yleensä olleet eräänlaisia pehmoleluja, mutta sellaisia, joita aikuinenkin voi harrastaa. Itse asiassa niitä on työhuoneenikin täynnä, mitä nyt paperivuorien lisäksi sinne sattuu mahtumaan.

On esimerkiksi edesmenneelle tädilleni aikoinaan lahjoittamani pieni nahkakoira Muttinen, joka palasi luokseni joitakin vuosia sitten. On myös vihreäpipoinen tonttu, jonka ostin eräällä reissullani Tallinnassa viimeisillä virolaisilla kolikoillani. Lisäksi meillä on kotona vielä koko joukko mieheni minulle tuomia isompia pehmoleluja, kuten Vaalean punainen pantteri ja Panda-karhu.

En tiedä, ovatko ne tuottaneet minulle onnea, mutta suhteellisen onnelliseksi minä itseni tunnen joka tapauksessa. Silloinkin, kun en ole matkoilla. Tosin en niitä matkoilleni mukaan otakaan. Kuin korkeintaan vihreäpipoisen tontun. Joten en tiedäkään, millainen voima ja vaikutus niiden mukana kuljettamisessa saattaisi olla.

Aikoinaan, vuosia sitten sain silloiselta avomieheltäni lahjaksi ison valkoisen nallen, jonka nimeksi tuli Möhky. Tyttäreni olivat vielä suhteellisen pieniä, ja kerran halusin hullutella heidän kanssaan. Laitoimme Möhkyn nukenrattaisiin ja lähdimme kävelylle koko perhe. Asuimme silloin Pohjois-Haagassa Ida Ahlbergintien opiskelija-asuntolassa. Vastaantulijat hämmästelivät ja pitivät meitä varmaankin ihan tärähtäneinä, mutta hauskaa meillä on ollut vielä jälkeenkin päin sitä muistellessa.

Oli miten oli, jotain taikaa näyttäisi äidiltäni perimissäni koruissa kyllä olleen. Ainakin alussa. Itse asiassa niistä, varsinkin sormuksista on tullut minulle jonkinlainen amuletin tapainen. Nimettömässä minulla onkin vihkisormukseni lisäksi äitini sormus, jossa on pieniä timantteja, ja isäni vihkisormus.

Äidiltä perin myös hyvin hennon sormuksen, jossa oli hiukan isompi timantti. Pidin sitä ensin alkuun oikean käden sormessa, ja kerran supermarketissa huomasin yhtäkkiä, että kivi oli tipahtanut. Etsin sitä kaikkialta, mutta turhaan. Olisihan sen kimallus varmaan pistänyt silmääni. Luulin jo menettäneeni sen, ja olin todella pahoillani. Mutta kuinka ollakaan, kun kotona kurkistin kassiini, niin siellähän se iloisena kimalteli. Mikä säkä! (Che culo! Sanoi miehenikin.)

Mutta ei siinä kaikki. Olin samana keväänä Perugiassa Italian suomalaisten tapaamisessa, ja olin kiinnittänyt jakkuni kaulukseen äidiltäni perimäni design-rintaneulan, jossa on kaunis,s sininen kivi. Olimme lauantai-iltana ravintolassa, jossa olin laittanut jakkuni tuolin selkänojalle.

Tultuani hotelliimme huomasin, ettei jakussani ollutkaan enää tuota rintaneulaa. En saanut kunnolla nukutuksikaan, ja kokouksenkin aikana muistin koko ajan sen korun. Olihan se ennen kaikkea rakas äidiltäni jäänyt muisto. Jossain vaiheessa hoksasin kuitenkin soittaa ravintolaan, jossa olimme illalla olleet, ja sieltähän se oli löytynyt aamulla lattialta istuimen alta. Mikä helpotus!

Olin niin tohkeissani, että asemalla junaa odottaessani kerroin näistä kahdesta tapahtumasta eräälle paikalla olleelle nunnalle, jonka mukaan nämä tapahtumat olivat jonkinlaisia signaaleja edesmenneeltä äidiltäni. Mene ja tiedä.

En kyllä juurikaan perusta amuleteista, mutta voihan niitä kantaa mukanaan varmuuden vuoksi. Kuten maskottejakin. Sen sijaan uskon kyllä suojelusenkeleihin. Sitäkin enemmän sen jälkeen, kun yksi rakkaista serkuistani kertoi, miten jokin merkillinen voima pysäytti hänet kerran paikoilleen tilanteessa, jossa olisi muuten ollut edessä melko varma hengen lähtö kahden toisiinsa törmänneen auton välissä.

Paperivuorineuvos