Emigranttina pienestä pitäen
Minulla on se videolla:
Hylätyt talot, autiot pihat.
Upeasti kuvattu naisten
ja lasten äkkilähtö
evakkomatkalle
Karjalan kannakselta
jatkosodan lopulla.
Joutuivat jättämään
kodit ja konnut.
Vain välttämättömin
mukanaan.
Näin sen kerran elokuvissakin
ja itkin koko näytöksen ajan.
Ihan kuin muistaisin jotakin.
Olinhan vasta kolmivuotias!
Ehkä silmät ja korvat
ja sydän muistavat.
Äideistä parhain,
maailmalla palkittu elokuva.
Hieno lahjavideo tyttäreltäni.
Taas itkin kuin vesiputous.
Olin uudelleen pieni,
alle kaksivuotias,
sotalapsena Ruotsissa.
Juuri oppinut puhumaan.
Suomen kielellä tosin.
Emigranttina
pienestä pitäen.
Minulla on se videolla:
Hylätyt talot, autiot pihat.
Upeasti kuvattu naisten
ja lasten äkkilähtö
evakkomatkalle
Karjalan kannakselta
jatkosodan lopulla.
Joutuivat jättämään
kodit ja konnut.
Vain välttämättömin
mukanaan.
Näin sen kerran elokuvissakin
ja itkin koko näytöksen ajan.
Ihan kuin muistaisin jotakin.
Olinhan vasta kolmivuotias!
Ehkä silmät ja korvat
ja sydän muistavat.
Äideistä parhain,
maailmalla palkittu elokuva.
Hieno lahjavideo tyttäreltäni.
Taas itkin kuin vesiputous.
Olin uudelleen pieni,
alle kaksivuotias,
sotalapsena Ruotsissa.
Juuri oppinut puhumaan.
Suomen kielellä tosin.
Emigranttina
pienestä pitäen.
Paperivuorineuvos
6 comments:
Syvälle
sydämeen
koskee...
Lapsuuden arpia on joskus
raskasta kantaa koko ikänsä mukanaan...
Toisaalta sanotaan, että tuska ja murheet jalostavat ihmistä,
-timantiksi. =)
Kiitos, Hallatar, onneksi nämä lapsuuden arvet tuntuvat vain joissakin tietyissä tilanteissa, joilla on jonkinlainen kosketuspohja menneeseen. Mutta toisaalta ihminen ehkä todella jalostuu siinä mielessä, että oppii ymmärtämaan paremmin toisia ihmisiä ja heidän murheitaan.
Aivan!
Yleensä itsekin kärsineet ovat empaattisia muille.
Sitten on toinen joukko ihmisiä, jotka vajoavat itse jonnekin avun saavuttamattomiin, kärsittyään yli sietokykynsä.
Mutta sie olet kyllä timantti. =)
Kävin kirjoittamassa Mamibluelle.
Ystävyydellä. =)
Äitimuori oli 3, kun elämänsä tunnuslauseen oppi perunakellariin pommikoneita karkuun juostessaan: mie en kerkii mihinkään, mie en kerkii mihinkään!
No, hyvin kerkesi. Evakkoon, takaisin ja taas evakkoon uudestaan. Ehkä sille jäi jo silloin vauhti päälle, kun vielä 70-vuotiaanakin kovempaa lapsiaan menee ;)
Onpa siinä terhakka äitimuori. Onnittelen!
Post a Comment