Runotorstain haaste Ponnistus

LUMPERIN AKAN
LAAHAAVA RUMBA

Lumperin akka
parkettia puunaa,
perhettä huoltaa
aamusta iltaan,
päivästä toiseen.
Jalat ei kanna,
ja selkä on poikki.

Lumperin poika
myllyä vahtaa,
jonossa seisoo
viikosta toiseen
tänäkin vuonna.
Mitta on täysi
ja mieli on maassa.

Lumperi itse
pulloa jahtaa
penkillä puiston
aamusta alkain
vuodesta toiseen.
Rahat on loppu
ja armoton kankku.

Lumperin perhe
alati pohtii,
miten ne tohtii
sairasta akkaa
työssä noin tanssittaa
ja tervettä poikaa
luukulla marssittaa.

Paperivuorineuvos

Perjantaipakina Rakkaudesta

Miten ottaa rakastaja
englantilaisen etiketin
mukaisesti

Monsignor della Casa, joka vuonna 1558 julkaisi ensimmäisenä maailmassa Bon ton -käsikirjan, jossa neuvottiin hyviä käytöstapoja, kääntyisi varmaan haudassaan nykyaikaiselle maailmanmenolle, jollei olisi jo maatunut. Sama tapahtuisi varmaan sille henkilölle, joka julkaisi Isossa Britanniassa vuonna 1769 Peerage and Baronetage-ohjekirjan Debrett`s, joka oli käytännössä käytösohjekirja nuorille ylhäisöneidoille.

250 vuotta myöhemmin sama kirja antaa ensimmäisen kerran teenjuontitapojen sijasta neideille hyödyllisiä ohjeita seksistä, rakastajan pidosta, työpaikkarakkauksista, yhden yön seikkailuista jne.

Kannattaa olla tarkkana, siinä todetaan. Ei pidä jättää jälkiä, koska juoruilla on siivet. Kaikki hotelli- ja ravintolakuitit kannattaa hävittää, kuten myös jokainen meili ja kaikki puhelinvastaajaan jätetyt viestit.

Jos ottaa naimisissa olevan rakastajan, ei suhdetta kannata ottaa liian vakavasti. Se johtaa tuskin avioliittoon, koska mies eroaa harvoin vaimostaan. Ja jos johtaisikin, voi mies pettää uuttakin vaimoaan toisen kanssa.

Myös työpaikkarakkauksia on syytä välttää. Ne voivat kateuden vuoksi johtaa syrjintään ja jopa erottamiseen. Ja on turhaa kuvitella, että niillä voisi leveillä työpaikan ulkopuolellakaan. Seinillä on korvat.

Jos haluatte lyhyen suhteen, joka olisi ehkä vain kerrasta poikki, kannattaa kertoa asuvansa äitinsä kanssa. (Tämä ohje pätee varmaan miehiinkin.)

Opaskirjanen ei moralisoi, mutta toteaa, että tällaiset suhteet ovat rinnastettavissa fast food-pikaruokaan. Ne ovat houkuttelevia hetkellisesti, mutta voivat aiheuttaa pahoinvointia jälkeenpäin. (Joskus jopa ihan konkreettisestikin muutaman viikon kuluttua. Toim. huom.)

Näin siis kerrotaan Englannissa neuvottavan. Luultavasti ohjeet pätevät aika hyvin muuallakin.

(Lähteenä: La Repubblica 30.10.2006)

Anoreksiasta

Selkäpiitäni ihan karmii

Sain taas kerran oikein kunnollisen raivarin lukiessani italialaisen La Repubblica-lehden viimeisimmästä Venerdi-viikkolehdestä tuon tavanomaisen tulkinnan anoreksian taustasta. Concita De Gregorio kertoo kolumnissaan I soliti Ignoti, miten Italian nuorisopolitiikan ministeri Giovanna Melandri allekirjoitti yhdessä Camera della Modan (= Muotikamarin) kanssa manifestin muodin itsesäätelystä anoreksian torjumiseksi. Se lienee vähän samantapainen toimenpide kuin Espanjassa, jossa on poistettu kokonaan sikäläinen koko 38.

Ottamatta sen enempää kantaa muodin itsesäätelyyn De Gregorio toteaa anoreksiasta: ”Se on varmasti eristäytymisvalinta, jolla on tekemistä äidin ja tyttären välisen suhteen kanssa.” Miten hän voi olla siitä niin varma?

Taas ollaan yksinkertaistamassa vakavaa ongelmaa ja syyllistämässä äitejä, jotka jo muutenkin varmasti kärsivät tilanteesta tyttärensä sairastuessa ihan riittävästi. Tuosta vaarallisesta sairaudestahan on jo olemassa paljon tietoa, ja ollaan jo selvillä siitä, että sen takana on yleensä monta tekijää, jopa geneettinen perintötekijä. Äitien syyllistäminen on stereotyyppinen tulkinta, jolla vain lakaistaan taas kerran roskat maton alle, mikä ei varmastikaan auta ainakaan asianosaisia.

Anoreksianhan voisi myös tulkita aikuiseksi kasvun ongelmaksi tai väittää tosiaan muodin vaatimusten olevan kaiken takana. Ja kyllähän sillä todella jonkinlainen vaikutus voi ollakin. Varsinkin huippumallien tai sellaisiksi pyrkivien kohdalla. Eikä aivan puhdas pulmunen ole televisiokaan. Kun kuvaruudussa jokainen näyttää pari kokoa lihavammalta, niin täyttääkseen laihuusvaatimukset täytyy olla todellinen laiheliini.

Lisäksi on todettava, ettei anoreksia ole yhtäkkiä länsimaisen yltäkylläisyyden keskelle ilmaantunut sairaus. Pyhää anoreksiaa esiintyi jo keskiajalla, kuten kirjailija Anna Amnell ansiokkaasti blogissaan kertoo: Jopa puolet keskiajan naispyhimyksistä oli anorektikkoja. Mm. Pyhä Katarina Sienalainen (1387-1380), joka oli Italian ja Euroopan kuninkaitten ja paavin neuvonantaja, kuoli pyhään anoreksiaan.

Jos aihe kiinnostaa ja muutenkin kannattaa tutustua Anna Amnellin blogiin.

(http://blogisisko.blogspot.com)

Suoria lainauksia Annan blogista:

Artikkelissa "Model death brings eating disorders to light" Kimberley Conniff Taber (International Herald Tribune November 21, 2006) tuo esille lukuisien asiantuntijoiden mielipiteitä anoreksiasta. Mainittuja syitä ovat varhaislapsuus sekä luonne: perfektionismi, jännittyneisyys ja obsessiivisuus. Tarvitaan kuitenkin myös perinnölliset tekijät ja jokin erityinen tapahtuma, joka käynnistää anoreksian. Tilannetta verrataan aseeseen: geenit lataavat ja ympäristö laukaisee.

Aimee Liu laajentaa metaforaa: "Geenit luovat aseen, muotiteollisuus, kuuluisuuksien valokuvat, suhde vanhempiin (Huom. Ei siis ainoastaan äitiin!!!) ja ympäristöön lataavat sen. Emotionaalinen stressi toimii laukaisijana." Liun kirja "Gaining: The Truth About Life After Eating Disorders", ilmestyy vuoden 2007 alussa. (Tiedossani ei ole, onko tuo kirja jo ilmestynyt.)

Näin siis Anna Amnell blogissaan, jossa on paljon muutakin mielenkiintoista luettavaa.

Palatakseni vielä alkuperäiseen Venerdi-lehden kolumniin:

Siinä kerrotaan myös, että 19. tammikuuta neuropsykiatri Massimo Ammaniti pitää Rooman Auditoriumissa järjestettävillä tiedefestivaaleilla luennon ”Nella mente delle madri” (Mitä äideillä on mielessä). Ilmeisesti sekin koskee anoreksiaa ja äidin osuutta sen syntyyn. Valitettavasti minulla ei ole tilaisuutta olla läsnä kyseisen luennon aikana.

Oli miten oli, oikein selkäpiitäni karmii, kuten joka kerta kun Freudin tapaan joku miespuolinen psykologi, tässä tapauksessa ilmeisesti aika arvostettukin sellainen, kuvittelee tietävänsä, mitä naisen ja äidin mielessä liikkuu.

Paperivuorineuvos

Pakinaperjantain 9. haaste

Varmuuden vuoksi

Luin Nykysuomen sanakirjasta, että amulettien ja talismaanien lisäksi myös maskotti on onnea tuottava esine. Etenkin matkoilla. Varsinaisia onnen amuletteja ei meikäläinen juurikaan ole harrastanut. Jollei sellaiseksi voisi luokitella kaulassa ketjussa kannettavaa ristiä tai muuta korua. Sen sijaan olen kyllä harrastanut erilaisia maskotteja, jotka ovat yleensä olleet eräänlaisia pehmoleluja, mutta sellaisia, joita aikuinenkin voi harrastaa. Itse asiassa niitä on työhuoneenikin täynnä, mitä nyt paperivuorien lisäksi sinne sattuu mahtumaan.

On esimerkiksi edesmenneelle tädilleni aikoinaan lahjoittamani pieni nahkakoira Muttinen, joka palasi luokseni joitakin vuosia sitten. On myös vihreäpipoinen tonttu, jonka ostin eräällä reissullani Tallinnassa viimeisillä virolaisilla kolikoillani. Lisäksi meillä on kotona vielä koko joukko mieheni minulle tuomia isompia pehmoleluja, kuten Vaalean punainen pantteri ja Panda-karhu.

En tiedä, ovatko ne tuottaneet minulle onnea, mutta suhteellisen onnelliseksi minä itseni tunnen joka tapauksessa. Silloinkin, kun en ole matkoilla. Tosin en niitä matkoilleni mukaan otakaan. Kuin korkeintaan vihreäpipoisen tontun. Joten en tiedäkään, millainen voima ja vaikutus niiden mukana kuljettamisessa saattaisi olla.

Aikoinaan, vuosia sitten sain silloiselta avomieheltäni lahjaksi ison valkoisen nallen, jonka nimeksi tuli Möhky. Tyttäreni olivat vielä suhteellisen pieniä, ja kerran halusin hullutella heidän kanssaan. Laitoimme Möhkyn nukenrattaisiin ja lähdimme kävelylle koko perhe. Asuimme silloin Pohjois-Haagassa Ida Ahlbergintien opiskelija-asuntolassa. Vastaantulijat hämmästelivät ja pitivät meitä varmaankin ihan tärähtäneinä, mutta hauskaa meillä on ollut vielä jälkeenkin päin sitä muistellessa.

Oli miten oli, jotain taikaa näyttäisi äidiltäni perimissäni koruissa kyllä olleen. Ainakin alussa. Itse asiassa niistä, varsinkin sormuksista on tullut minulle jonkinlainen amuletin tapainen. Nimettömässä minulla onkin vihkisormukseni lisäksi äitini sormus, jossa on pieniä timantteja, ja isäni vihkisormus.

Äidiltä perin myös hyvin hennon sormuksen, jossa oli hiukan isompi timantti. Pidin sitä ensin alkuun oikean käden sormessa, ja kerran supermarketissa huomasin yhtäkkiä, että kivi oli tipahtanut. Etsin sitä kaikkialta, mutta turhaan. Olisihan sen kimallus varmaan pistänyt silmääni. Luulin jo menettäneeni sen, ja olin todella pahoillani. Mutta kuinka ollakaan, kun kotona kurkistin kassiini, niin siellähän se iloisena kimalteli. Mikä säkä! (Che culo! Sanoi miehenikin.)

Mutta ei siinä kaikki. Olin samana keväänä Perugiassa Italian suomalaisten tapaamisessa, ja olin kiinnittänyt jakkuni kaulukseen äidiltäni perimäni design-rintaneulan, jossa on kaunis,s sininen kivi. Olimme lauantai-iltana ravintolassa, jossa olin laittanut jakkuni tuolin selkänojalle.

Tultuani hotelliimme huomasin, ettei jakussani ollutkaan enää tuota rintaneulaa. En saanut kunnolla nukutuksikaan, ja kokouksenkin aikana muistin koko ajan sen korun. Olihan se ennen kaikkea rakas äidiltäni jäänyt muisto. Jossain vaiheessa hoksasin kuitenkin soittaa ravintolaan, jossa olimme illalla olleet, ja sieltähän se oli löytynyt aamulla lattialta istuimen alta. Mikä helpotus!

Olin niin tohkeissani, että asemalla junaa odottaessani kerroin näistä kahdesta tapahtumasta eräälle paikalla olleelle nunnalle, jonka mukaan nämä tapahtumat olivat jonkinlaisia signaaleja edesmenneeltä äidiltäni. Mene ja tiedä.

En kyllä juurikaan perusta amuleteista, mutta voihan niitä kantaa mukanaan varmuuden vuoksi. Kuten maskottejakin. Sen sijaan uskon kyllä suojelusenkeleihin. Sitäkin enemmän sen jälkeen, kun yksi rakkaista serkuistani kertoi, miten jokin merkillinen voima pysäytti hänet kerran paikoilleen tilanteessa, jossa olisi muuten ollut edessä melko varma hengen lähtö kahden toisiinsa törmänneen auton välissä.

Paperivuorineuvos