Runotorstain tarinarunohaaste

NÄKEMIIN TAIVAASSA

Se oli hänen viimeinen keväänsä.
Kahdeskymmenesneljäs.
Kuoleva äitini synnytti minulle
suloisen pienen sisaren,
niin toivotun, niin odotetun.
Mutta hänet riistettiin minulta
pois. Säälittä.

Näin siskoni useinkin
milloin minkäkin pikku tytön
karkaavassa katseessa.

Ajattelin häntä alati.
Miten olisin häntä etsinyt.
Ja löydettyäni miten olisin
hellinyt ja pitänyt hyvänä
ja lujasti kiinni,
enkä enää päästänyt pois.

♥

Aikuisena annoin etsimisen
Pelastusarmeijalle.

Oli viisi onnentäyteistä päivää,
viisi kokonaista päivää
täynnä naurua, syleilyjä
ja ilonkyyneleitä.
Ja sanoja, niin paljon sanoja
ennen lausumattomia.

Oli siellä isäkin.
Liian monen surun murtama isä.
Niin suuresta ihmeestä hän
ei ollut selvitä.
Niinä suurenmoisina päivinä
hän ei silti koskenut pulloon.
Kertaakaan.

♥

Sitten kaikki loppui.

Karkeasti kieltäytyen,
ehdottomasti itsensä eväten
juuri palautettu pikkusisko,
pyyhkäisi minut
pois elämästään.
Kuin rauhanhäiritsijän.

En ikinä ymmärtänyt, miksi?
Se on yhä salaisuus.
Mitä olin hänelle tehnyt?
Missä erehtynyt?

Olinhan vain rakastanut,
niin suuresti rakastanut,
kaikella sillä hellyydellä,
jota olin lapsuusvuosinani
säilönyt sydämeeni.

Annettuani sydämeni
ohjailla kulkuani,
iloineen ja suruineen,
pohjia myöten
elettyjen vuosien jälkeen
tein viimeisen yrityksen.
Ja lähetin onnittelukirjeen.
Kunpa en olisi!

♥

Vastausta ei tarvinnut odottaa
pitkään. Se lävisti sydämeni.

Haukkumakirje,
täynnä herjoja, uhkauksia ja
uskomattomia loukkauksia.

Olisi kuollut, niin sieluni
syvyyksiin olisin haudannut.
Tuomittuna elinkautiseen
eroon, ilman valitusoikeutta.
Se mursi sydämeni.

Säälimättömän kynän armoton
tuomio teki minusta pikkusiskon.

Pienuudessani en voi kuin keinutella
elämän tuulessa,
Etsien lohtua sen suuren sylin
lumosta.

Onnellista loppuelämää,
siskoseni.
Näkemiin taivaassa

Ritva Viertola-Cavallari