Aiemmin kirjoittamassani runossa kerroin siitä, miten oli vaikeaa löytää valmista rumuus-teemaan liittyvää runoa. Nyt kuitenkin yhtäkkiä lauantai-iltana tuli mieleeni tämä entisen opettajani Aaro Hellaakosken runo.
KAATOPAIKKA
Sa
kaikki vikojansa vie ne
pihamaalleen, pienin erin;
toinen punastellen kulki,
toinen vihelteli julki,
kaikki levottomin verin.
Kaatopaikka, kaivo hädän,
tuoksahtaahan kohta mädän
tuulta naapureitten nenään.
Turha katumus ja raivo.
Salaisinkin kaatokaivo
kasvaa, on jo täyteisenään.
Eikä apumiestä tälle
mistään löydy häpeälle.
Itse lapioitse kätkös,
julki raahaa julma lasti
yhteistunkiolle asti.
Vielä nytkin vihellätkös?
Aina muistan, ensi kertaa
(liekkö tuskalleni vertaa!)
kun vein häpeääni sinne
raskaan kuorman, yöllä, yksin,
pälyillen ja tirkistyksin,
minne piiloutua, minne!
Yksinkö? Jo matkatessa
töytäeltiin tungoksessa.
Tuonne loppujuoksu raisuin,
miss´ on kaikenlainen kaato,
iso raato, pieni raato
päätä pyörryttävin haisuin.
Pimeää jos kyllin riitti,
kukin onneansa kiitti.
Yö on musta. Työ on musta.
Tyrskintää ja huohotusta.
Aamun auetessa tultiin
Puhtain otsin päiväkultiin.
AARO HELLAAKOSKI
(1893-1952)
PS.
Miten olinkaan unohtanut tämän runon. Sitä ei kyllä voi kauniiksi kehua, mutta se on aina saanut minut hyvälle tuulelle. Sitä paitsi se tuo myös aina mieleeni vuosittaisen pöntön tyhjennyksen meidän kesämökillä, minkä isäni urhoollisesti suoritti. Ja kas kummaa siihen paikkaan kasvoi ennen pitkää kurpitsaa. Eikä se kesämökki ollut kuin 35 kilometrin päässä Helsingin keskustasta.Muistan senkin, miten ensimmäisinä vuosina matkustimme sinne kuorma-auton lavalla istuen ja lauleskellen. Kuorma-auton oli saanut käyttöönsä eräs tuttavamme, joka oli Volvolla töissä. Myöhemmin sinne alkoi kulkea bussikin. Meidän pysähdyspaikkamme oli Haukilahti, ja siinä kohtaa oli kanala, jonka hoitajan sukunimeä "Paski" me kakarat kovasti nauroimme.
Mökkiläisillä oli käytössään yhteinen uimaranta, jossa minäkin ahkerasti kävin ja briljeerasin sukeltamisen taidollani. Olinkin niihin aikoihin kuin kala vedessä. Uiminen virkisti kesäkuumalla, mutta kun olimme kiivenneet mäenrinnettä ylös, oli taas yhtä kuuma.
2 comments:
No comments. Tosia vaikeaahan onkin kommentoida Aaro Hellaakosken runoja. Ovathan ne niin ylivertaisia. Erityisesti kokoelmalla Sarjat tämän 1952 syksyllä kuolleen runoilijan sanotaan nousseen Eino Leinon rinnalle suomalaisessa runotaiteessa. Tietysti siellä tai ainakin lähellä nyttemmin on myös
moni muitakin kuten Pentti Saarikoski.
Enpä ollut lukenut kyseistä runoa ennen kuin tästä. Aiheeseen todella istuva.
Noista uintireissuistasi tulevat mieleen tietenkin omat vastaavat. Meiltä lähimmälle kunnon (=lapsille turvalliselle) uimarannalle oli n. neljä kilometriä. Eli oli ihan yhdentekevää lähteä käymään siellä polkupyörällä, koska palattua olo oli alkuperäinen. :) Ei kukaan joutanut meitä esim. hevospelillä sinne viemään. Silloin ei rannoilla aikaa vietetty helteillä, tehtiin heinää ja illalla saunottiin. :)
Post a Comment